Mä annan sulle kaiken

Kevään ensimmäinen tottistreeni tuntui varsin oudolta. Tuntui ettei ole treenattu ikuisuuteen ja että olen unohtanut mites ne hommat tehtiinkään. Älytöntä. Mutta kyllä tämä tästä. Nyt ollaan taas hyvässä vauhdissa ja tunnen olevani kotona kun pääsee kentälle tai pellolle. Tottista on nyt tullut mietittyä aika paljon. On tullut hyviä ideoita ja olen saanut paikallistettua paremmin ongelmia. Olen miettinyt laumaviettiä ja sen vaikeaa hyödyntämistä Gastron kanssa. Sillä kun ei juuri sitä halua miellyttää ole. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että mun pitäs eläytyä treeniin enemmän ja antaa koiralle itsestäni enemmän. Ohjata sitä oikeesti.

Suurin huole on nyt ampuminen. Gastro on laukausvarma eikä nuorena ole kokeessakaan juuri reagoinut laukauksiin. Mitä nyt äänen yhdistää piiskaan. Kun koekäyntejä on kertynyt, on myös reagointi laukauksiin muuttunut. Treeneissähän ei juuri ole ammuttu kun satunnaisesti, mikä on huono. Kokeessa jännitän itse ja Gastro tunnistaa tilanteen nykyään muutenkin erilaiseksi kun treenit. Siihen päälle laukaukset niin koira hermostuu ja menee huonoon tilaan. Mä en voi puuttua kokeessa mitenkään niin sen jälkeen katoo myös hallinta. Nyt olisi sitten tarkoitus ammuskella paljon ja kehittää jotain millä vaikuttaa tarvittaessa koiraan myös kokeessa.

Muuta semmosta akuuttia pahaa ongelmaa ei tottiksen osalta tule nyt mieleen. Kaikessa viilattavaa on, mutta täydellistä ei tule koskaan. Noudot on sitten liikkeenä seuraavat joita työstetään. Noin kuukaisi aikaa rotumestiksiin. Saapi nähä, saako Gastroa valmiiksi sinne.