Seuraava vkloppu oli tottista Esan kanssa ja kentälle valuminen oli vähintäänkin vastenmielistä, kun minkäänlaista mielenkiintoa ei koiran hinkkaamiseen ollut. Ennen kentälle tuloa sanoin että pää on ihan tyhjä ja reenaaminen ihan sontaa ja koko homma on jotenki kadoksissa... Kannatti reenata. Saatiin vähän tökkäsyä oikeeseen suuntaan ja mulla on ehkä eväitä seuraaville reeneille ja itseasiassa jopa vähän motivaatiota. Puruissa ollaan käyty, vaikka ei olis sinnekkään mieli tehnyt... mutta sitoutuminen reeneihin ja ryhmää/maalimiestä kohtaan ei anna omalletunnolle anteeksi jos jättää "huvikseen" väliin. Pari viimesintä reenikertaa on ollut tosi hyviä, jokusia oivalluksiakin tapahtunut ja hallinta edennyt. Plus jotain suurta tapahtunut, koska mua ei jännitä enää... Kaikki on nyt niin nähty ja koettu että hittooks tässä enää käsiään tärisyttään. Jäljellä ollaan käyty, hyvä, siitäkin kiitos kuuluu vain kavereille jokka mukaan on painostanut... muuten olis sekin varmasti jäänyt. Tässä mä nyt yritän tsempata itteeni ettei vastoinkäymiset liiakseen nousis vastaan, kun ei se valitus, itsesääli ja rutina auta kuitenkaan mitään. Yritän ajatella myös että aika paljon on tullut tuon koiran kanssa tehtyä, olisi sääli heittää sitä hukkaan ja lorvia kotona kun reenikausi on parhaimmillaan. Syksyllä taas harmittas. Kiitos reenikavereille jokka tekee hommasta hauskaa sillonkun olis muuten vähemmän hauskaa. Joskus voi myös jättää koiran suosiolla autoon ja maleksia kentän laidalla tupakka huulessa ja olla vaikka hyödyksi muille. Ei sekään väärin ole.
Ja kuvat on aina kauniita....
Leiri, kuvat Julia Virmaa
Esa Tapion tottikset ja aikaisempaa treeniä Talissa, kuvat Minna Vasala
Jäljellä Inkoossa
Joo ja vähän huonoo itse kuvaamaa videoo...
Molarit, kouluttajat. Se on onnea jos ne on hyviä.
VastaaPoistaTreenikaverit. Niiden olisi _pakko_ olla hyviä, se on jo iso onni.
Todellinen onni on silti se oma :)
Siehän sen sanoit.. ;)
Poista